Päänumiska ei enää tänään kääntyny koiliseen tai lounaan suuntaan. Oikean silmän takana on pikkupuukkojunkkari, joka on toooosi reipas! Yks innokas silmän liikahdus, normaalireippautinen penkiltä nousu tai kohtalaisen navakka pään vinkaus, ni jovain tuntuu. Purana on tuplattu. En uskalla kuin kahdesti semmosella annoksella lepytellä junkkaria, mutta edes hetken helpo olla. Aivoja ulkoilutan samalla kon Hilmaa. Käärin hupparin alle ja päälle kaulahuivit napakasti. (näytän itte aika junkkarille siten... =)) Tuolla mä ja ranskanpötkö hipsutaan pitkin metsäpolkuja. :) Voisin ELÄÄ mettässä!! Ai lavit! :))
Tuolla linjalta vähän vasuriin löysin rönsysti sinimarjoja tämän päivän kävelyllä. Hirmusti. Suu mustikkaa täpönä soitin Hermannille, jotta saako niitä ees syödä, kun on sähkölinjat siinä lähellä. Jotta alanko mä hehkua pimeässä, jos vaikka oonkin syöny jo ihan paljon. =P Oon kuulema pöljä. =D Illalla kivipöydän äärellä napsin kiposta taas. Piti ääneen todeta, notta "aina ku mä syön näitä, ni joku kävelee kipon reunalla." Pikut tuli kattomaan. Hermanni mietti takuulla puranan pehmittävän mun nuppikudoksia.
Istuin iltapäivällä laukkukasassa ja tuntuma oli taas läsnä. Ikävä. Ikävä siskoa ja nukkaprinsessaa. Ikävä rappuskahveja Ritvan kera. Ikävä kaikkea pöljää omaa. Ikävä Vantaanjokimaahan. :(
Seittemän yötä kouluihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti