Luopua vihasta. Miten?

Sisuksissa on kiehumispisteitä. Kuumia lähteitä. Tulivuoren repeyskohtia. Kiukkua ja pettyä ja surua! Meinaan lakkautua turraksi kaiken tunnemyräkän alle ja silti nousen voitelemaan leivän pyydettäessä. Sekoittamaan murokippoon maidon, kun olen parempi siinä kuulema. Ei tipahtele murot kiposta. Ihon alla kihelmöi raivoa ja vihaisuutta. Tunteet törmäilee orvasketeen. Repii sisäpuolelle haavoja ja mustelmia. Ruhjeita, joista ei näy merkkiäkään ulos. Korkeintaan silmistä. Ja vain jos tuntee parhaiten. Todella tuntee! Väsyn erottaa kyllä. Lähärin kassa ja apteekin poika. Vastaantulijat. Saati ne, joille täytyy pysähtyä puhumaan. Sanakin. Kun ihan huttua on. Sekaisin sanoja ja kirjaimia. Toinen tuolta ja täältä. Ja puheluissa kulutan enempi miettien mitä pitikään, kuin vastapuhelija tietoineen tai kysymyksineen. Olen takuulla mielenkiintoista seuraa tässä hetkessä. Hah ja pah! =P

Tänään isänpäivänä oli aika mölliä. Totuuden jälkeen on ollut vaikeampaa hyväksyä Hermannin väsypäiviä. Tai niitä kun typerästi kiukuttelee hölmöjään. Kun en jaksaisi. Kun mielestä mun, sen kiukuille olis tilaa ehkä joskus sadankolmenkymmenen vuoden päästä! Aikaisintaan! Tämän kaiken sotkunsa jälkeen. Plah. Hemmetinhiton tyhmämies väsynä. Käyttää sanaa "tympeää", enkä edes sitä sietäisi! Mitään! Edes ilmekiristystä, vaikka jäisi koko kinttu ovien väliin ja rekkojen alle. Sen pitäisi vaan hymyillä ja olla kiltimpi mulle kuin yksikään kukaan kenellekään. Sen pitäisi vielä kauan keittää aamukahvit valmiiksi ja olla sammuttamatta valoja mun perästäni. Jaksaa silittää tukkaa uneen saakka, kunnes pääni jokainen tukkahius on muuttunut harmaaksi ajasta. Levittää takkia kuralätäköiden päälle mun astua. Avata ovia ja tuoda piharatamoita vesilasiin keittiönpöydälle! Mä olen niin kipeä sattumisesta! :(

Enkä saa mitään ulos.
Tai saan - rauhallisia sanoja, hiljaisia huokauksia. Yksinäisiä suolavesitippoja poskella, jotka pyyhin hupparin hihaan. Autossa lehmänlypsylle Marjalan AaPeeSeelle pystyin jotain kovin tärkeää. Suoraan syvyyksistä sanoin kuinka hurjasti olen elämäni toivonut olevani niin suurta tärkeää Yhdelle Ihmiselle, ettei se toinen koskaan satuttaisi. Satuttajia riittää. On riittänyt ja ymmärrän sen. Ja hyväksynkin. Elämä vaan on sellaista. Mutta kun yksi lempeäAITOhyväkiltti olisi riittänyt. Yksi. yksi ainoa. Eikä se mennytkään niin, vaikka olin päänipantata varmuudesta. Tunteesta, tuntemisesta. Tyhmähölmö olo. Elämän höynäyttämä. Enkä saa mitään ulos siten, jotta helpottaisi puristus ihon alla. Miten ihmeessä opitaan suuttumaan ja päästämään irti, kun on opetettu kiltiksi olla??! Miten?

Isänpäivä. Vasta viikolla sain muistutuksen omaltani totuuksista koskien minua. Viikolla omani vastasi minulle luonnollisesta rakkaus-sanastani, ettei jaksa kuunnella "tätä lässytystä". Pyysin anteeksi. Olin pahoillani. Lupasin puhua kuin vieraat toisilleen, etten toisten. Isänpäivä. Ensin ajattelin, että ajan poikieni kanssa sinne viemään ruusuja ja kortin. hymähdys... Tajusin jottei sillä lopulta ole väliä. Ei isälle. Ja minä pahoittaisin kertaalleen mieleni. Riittävästi riittää. Alkaa olla riittävästi nyt.

Lakkaisipa kipeämästä .

isäniminun.