suru

Talvelle taipuvat 
vahvatkin puut.
Antautuvat
pakkaselle.
Tietävätköhän 
unen läpi
kantavansa
kauneinta huntua.


-mp-




Sen vähän mitä olen pyörähtänyt takatuossa, jähmettää kauneudellaan jokainen oksa. Jos erikseen suunniteltuina ovat lumihiutaleet kauniita, niin miten täydellisinä ne kuorruttavat puut. ei mitään muuta kuin huokausta


Suru on nyt. Valtava miltei. Tai hiljainen. Minun kokoinen ja vahva kuin talvi. On vaikea mennä lähelle ihmistä. Vaikea koskea kämmenen iholla. Liu´uttaa uskottoman hiuksien seassa. Sormien lomasta samat hiukset koskettavat samoja kasvoja. Petturuuden silmiä. Rakkauden. Valheen. Hellyyden. Julmuuden. Sinun. Tahtoisin huutaa ja paiskoa kukkien ruukut lattiaan. Tahtoisin repiä seiniltä kuvat ja viskoa päällesi. Tahtoisin nähdä sen saman suuren tunteen, jonka silloin Tiesin olevan. Tahtoisin olla onnellisin voidellusta leipäpalasta. Tahtoisin satuttaa, että tuntisit kipuni. Työntää jääkuutioita sydämen vieruksiin, jottet pääsisi näin helpolla. Että olen hiljaa. Suren villakaulahuiviini. Ja kun lämmittelen sormia takkatulessa, kuivaan kyyneleitä kasvoistani. Ettet näkisiä surua. Syvintä kipua. Kuinka sinä saatoit. 


Menettämäni asiat tulvivat uniin. Vaikkei mikään ole samoin, niin leikin että on. Vaikkei korttelikaan ole sama kuin oli. Mutta unessa etsin sen. Ja jotenkin kummasti haen sitä tunnetta. Turvan lämpimintä huopaa, johon kääriytyä juomaan kahvia omasta kupista.

Iltapäivällä jäin tuijottamaan kauaksi ajaksi, kuinka kaunis on puun pinta. Lohdullista.
Uunissa on uunipannari. Pienipikku on suksimassa, vaikka ulkona on PAKKANEN. Toisaalta. Eipä kyselty talvisodassakaan pakkasrajoja.

Ennen kuin jäljet katoaa