Valonen hetki.

Jos oli talvia, ettei lumitöitä juuri tarvinnut, niin nyt ei ole se. On talvi, jolloin lumitöitä on. Ja minä tekemässä niitä loputtomiin. Tahtoisin vaihtaa kevättyynyt sohvalle. Muistin eilen miltä kuulostaa kevään lintujen sirkut. Tänään olen muistanut muutakin, joita en välittäisi. Koetan hiljentää pahan mielen sillä, ettei ole tyyppi sen arvoinen. Ei silti lakkaa sattumasta, kun tekee kipeää.

Happiviikset läsnäololla Kirkkokylästä on ollut korvaamaton. Ymmärrän ettei tunnu kivalta kuulla asioita, mutta on ylittänyt kaiken. Rajat ja jaksamisen. Antanut mun puhua ja puhua ja kertoa. Vielä vuosienkin jälkeen sietää. Minua. Sitä etten ole vain helppo ja myötämäki. Silti tein sopimuksen itselleni, että panostan itseselviämiseen. Siellä on jo talo täynnä omiakin asioita. Ja näin pitääkin.

Toivon muutoksia. Istun sohvatuolissa sydän kourissani ja tahdon muutoksia.
Eikä muutoksia tule ilman, että itseminä muutan asioita. Sitoudun ja jatkan muuttamista. Vaikka koko ajan tai ollenkaan ei tuntuisi jaksavuutta. On vain oltava. Jaksettava. Kauhottava eteenpäin, kunnes lakkaan hengittämästä. Etten lakkaa hengittämästä vielä.