mihin et kuole

Heräsin ennen kukkoja. Pakkasin lopun tavaran tyyppiä varten, koska oli sovittu nouto aamupäivällä. Kellon ympäri olen käynyt enemmän läpi tapahtuneita. Neljä vuotta. Hiljainen minä. Ymmärrän kuinka erilaisia ollaan. Kuin on myrsky ja peilityyni. Talven pimeys ja kevät. Tuli ja ilmapuntarin vaihtelut. Elämä. Kylmyys. Välittömyys. Välittämättömyys. Tyypin painaessa oven kiinni perässään menin nurkkahuoneen sängylle makaamaan. Kaksi ranskalaista molemmin puolin. Hanhiniemi soimaan napeista. Saa#¤na että kipu sattuu!! Kipu. Miten pahalta tuntuu!! Miksi mun pitää jatkuvasti olla lyötynä polvilleni. Eikö oikeasti pitäisi mennä siten, ettei sattuisi sama asia uudelleen ja uudelleen. Eikö. Eikä eniten satu se, että tyyppi on poissa. Eikä se, että meidän matkalle lähteekin Se Uusi. Eikä se - ei mikään niin paljon, kuin se, että en usko enää ehdottomaan rakastamiseen. Tajuan että jos vierelläni olisi joskus viimein oikea ihminen, sen pitäisi olla läpeensä hyvä ja kiltti. Mutta. Kun en usko enää läpeensä hyviä olevan. Kilttejä atomitasolla. 

Tee niinkuin toivoisit sinulle tehtävän. 
Pääsin kauniisti irti. Halasin ja toivotin hyvää matkaa. Että pitää huolen itsestään. Ettei koskaan ole onneton.

En ymmärrä elämää.
Jospa kilven kasvatan.