Uskon tänään enemmän, että niskaote omasta niskanahkasta pitää. Pohdin hetken olisiko tullut tartuttua, jos avioeroaja ei olisi tahtonut lähteä. Ehkä. Ehkä ei. Koetan kaikessa ajatella vain Nyt aikaa. En mennyttä, ellei ole tarve. En liikaa tulevaa, ellei kysytä tarpeeksi painokkaasti. Asia ja tunti kerrallaan. Opettelen viimein sitäkin, ettei kaikkien päivien edes tarvitse olla tavoitteellinen kuin pörssiyhtiössä. Saan omalla luvallani pötkähtää sohvapotuksi ja vaikka nukahtaa, jos nukkutyyppi sattuu piipahtamaan. Olen jopa kääntänyt päätäni toisaalle, kun aamusirkuksessa minulta kysytään kaikkea. Vaikka sirkuslaiset osaavat kyllä.
Joulu on raivattu lämpövarastoon. Ensi vuonna meidän joulu avataan ihan muualla, eikä tässä enää. Se on ihan hyvä siten. Saa olla. Ja senkin pelkoni kohtasin eilen, että kohtaisin uuden parin. Kohtasin. Selvisin ja jäin henkiin. Jään. Enkä tahdo olla jäämättä.
Pidän kirjaa itselleni. Muistelen miksi on todella hyvä vaihtoehto olla vain minä ja lapset. Kun jotenkin en enää koskaan tahdo huomata olevani käytössä ja liian vähän kaikkea.
Haukotuttaa.
2 kommenttia:
Askel kerrallaan ja jos ei askelluta niin sitten sohvailua <3
Näin mä ajattelinki. Mielten mukaan. <3
Lähetä kommentti