edelleenkään.

Vaikea koota kokonaisuuksia mihinkään. Mistään. Kun on päässäkin sekamelskassa siksin ja sokin takuulla jokainen ajatus. Mietteen yritykset jää ilmaan kellumaan. Päättämättöminä. Ratkaisemattomina. Tyhjää tilaa on liene tarpeeksi, kun eivät törmää. Tai jos niin ainoastaan seinäkohtiin. Rajoihin. Minun itsen.

Sienimetsällä ensikertalaisena olin Hermannin kanssa. Vaikken edes syö, ainoastaan pesusientä käytän. Auton. Ja ihon. Löysinkin määrittäin upeita monenlaisia sieniä! Hurjasti erilaisia (joiden nimiä en tiennyt. ups... ) Huutelin kauempana kulkevalle, jotta "täällä on sieniä!" Ei kuulema lasketa kärpäjäissientä tai noita muita löytämiäni. Ihme nirsu koko mies. ;) Sillä välin kun miesihminen etsi kanttarellukoita, niin ripeänä siivosin mustikoista ja vadelmista mittakuppiin raitoja. Laatutarkastin usein, jotta tiesin kehua marjoista paistettujen piiraiden sisältöä maukkaaksi. Olinpa reipas! :) Ekan piiraan teki Hermanni, toisen isopikku ja kolmas odottaa tekijäänsä. Kotona on tuoksunut kodille. Ahkeralle äidille, vaikka äiti itse onkin ahkeroinut lähinnä puikkojen ja lankojen väleissä.

Jokaisena päivänä pitäisi edes yksi asia tehdä, josta nauttii suunnattomasti. Hoitaa sielua ja koko kuorta. Metsätaipaleen jälkeen nökötin kylppärissä hiljaisuuskynttilän kanssa. Yksin. :) Enkä ymmärrä miten yksinäisyydestä voi niin kovin nauttia. Samoin kuin vadelmaraidoista mustikkapurkissa. Vaikka mustikoita rakastan! Vuorovaikutuksia ihmissuhteissa. Kun ne toimii. Jos ne toimii.

Naapuritallissa olen kipsunut. Kotiin talliin. Kotiin talliin. Kotiin. Hevosasia on henkireikä. Yritän laittaa vaakakupille kokonaisen hevosen. Omaan puoleeni. Jotta olisi enemmän minua täällä. Juurille multaa, johon kasvattaa tulevaan ravintoa. Minä tahdon ja tarvitsen tämän asian. Minä tämän eteen olen valmis tekemään paljon. 

Pienenpikun kanssa kaupasta tullessa radiosta soi viisu. Simperinplahpöh.