Oli normiaamumaanantai. Syysloma iipoilla. Hermanni ajanut kauemmas töihinsä. Hilman kanssa metsäydytty jo. Keitetty kahvi yhdelle. Ihan rauhaolo. Tyyni. Levollinen. Ainoa äksy eiliseen rissaukseen. Ollaan erilaisia Hoon kanssa ja siksi toisinaan kovin plah minusta. En pidä rissauksista lainkaan. Toivoisin saavani kelluilla kuplassani saaden valikoida asiat, joihin katson. Välttelisin kaikkea pahaa, kun jaksua ei ole. Siksi plah. Oli normiaamu. Kahvikuppi, hirsikoti ja radionova.
Luuri soitti niin umpirakkaalta Ystävältä. Käski arvata mitä. Arvasin astuneen kikkurakoiralenkillään dinosauruksen sontaan ja seisovansa jumiutuneena siinä. Ei sitä. Tähystyksessä oli juuri löytynyt kasvain. PUFF. Hiljaisuus. Vatsa jätti nousematta hengityksen mukana. Nielaisin tuhannesti takuulla tyhjää. Katsomalla näkyi samaa kuin äsken. Eikä ollutkaan mitään muuta sanottavaa, kuin suolavesikalvo silmissä. Uskallappa mennä kuolemaan sinärakkain! Sen sanoin. Sanoissa itkua ja päättäväisyyttä. Kiukkua ja kaikkiuskovaarakkautta. Uskallappa.
Kaikki ajatukset lakkasi olemasta tärkeitä. Muut. Into juttuihin lakkasi merkityksen. Tänään sittenkin vain olen läsnä lapsille. Luurissa vaikka kolmensekunninvälein Ystävärakkaalle. Kiroan välimatkaa. Tolkutonta päivittäistä ikävää. Sen verran siivoan, jotta on valmiina sänky huomenna saapuvaa äitiäni varten. Sen verran neulon, että saan lankoihin kieputettua tuskaista kipua ja pelkoa. Sen verran ajattelen, että periksi ei anneta. Muu kaikki on joutavan päiväistä kukkua. Tuonne metsään menen painamaan nenän kii puunkuoreen. Kuuntelen vaan.
"Ihminen syntyy omaan elämäänsä pelon läpi.
Pelon takaa kuuluu elämän kohina."
-Tommy Hellsten-
2 kommenttia:
Voimia olemaan ystävän tukena ja ystävälle voimia!
Kaunis kiitos Anna!
Lähetä kommentti