enemmän ollut vähemmän.

Olen enemmän lukenut kuin kirjoittanut. Kuunnelut kuin puhunut. Katsonut kuin koskenut. Olen ollut enemmän hiljaa. Vähemmän minä. Kellunut ajassa kuin ilmassa. Katselematta eteeni tai taakse. Kunhan vain ihan vain. Olematta oikeastaan.

Puolikuntoisena tehnyt osani tallissa ja tulevassa työtilassa. Pysähtyneenä liikahtanut. Ronskilla kädellä irrottanut otetta. Pitänyt kiinni. Päästänyt menemään. Ihmeissäni kummastellut ajan kulkua. Kurtistellut äkeenä otsaa, kun tuntuu jotten millään pysy perässä! Istunut pahvilaatikon päällä katsomassa mitä tapahtuu, jos en edes yritä pysyä. Eikä tapahdu mitään. Kysyin vain minulta olenko lakannut jotain olemasta. Lopettanut? Luovuttanut? Enkä mihinkään tiennyt vastata. En edes viitannut arvatakseni.

Koulurepun kokoinen möykky rinnan päällä potkii repivää ikävää siskoon ja Ritvaan. Aivan järkyttävän raadollinen tuntuva, että antaisin sen potkia. Päättäväisenä peittelen möykyn paikalleen hiljaisuuteen. Nyt nukutaan. On yö. Huijaan sitä, koska ei ole. Mutten jaksa nyt enempiä potkiutuvia uhmakkaita. Kaksi riittää.

Kirja jonka ostin vuosia taaksepäin on viimein myös avattuna. Yhtä varovasti luen rivejä kuin Sata tapaa tappaa sielu opuksesta aikanaan. Hurjia tunnemyräköitä lyö läpi! Lamaannuttavia herätyksiä. Ärtymystä. Epäuskoa. Oivallusta. Olen VARMA, että sairastuin eniten tähän, koska olen LIIAN kiltti!! Olen varmanvarma. Olemisesta. Ja siitä että on ollut miltei alusta saakka näin. Tämä sana ajatuksissa mietin mitä nyt. Miten kasvetaan ulos liiasta kiltteydestä?! Ja miten voi elää olematta sitä - kiltti. Entäpä kun en usko eikiltteyteen. En usko mihinkään mikä on vastakohta kiltteydelle! Mitä nyt.

Luin elämänkaarikirjoittamisesta. Etsin ohjeita. Johtolankaa josta tarttua kii.
Luin myös uuden pesukoneen käyttöohjeita. (hyvin palvellut 7,5-vuotias aAeEGee lakkasi linkoamasta - ja pikkuhiljaa kaiken muunkin normilta kuulostavan ;)) Luin äidin päiväkirjaa vuodelta 1976. Luin kutomisohjeita. Luin Karvista. Luin monta viestiä luuristani. Joitain plokeja.
Mutten ole tainnut kirjoittaa riviäkään. Ja on tuntunut liian vähän minulta.

Jos ei tarvitsisi ajatella toimeentuloa, tahtoisin viettää loput työelämästäni lasten kanssa. Olla edes yksi turvallinen aikuinen. Edes kerran päivässä lämmin syli. Kuunteleva ja osallistuva. Iloitseva ja kertova. Sovitteleva ja rajoja asettava. Pysyvä kuin mökin kallio. Niin kauan kuin voisin.
Jos ei yhtään tarvitsisi ajatella toimeentuloa, tekisin niin.

Ja niin tekisin myös, että etsisin itselleni Oman PoniHevosen. Sydämen kokoinen kaipaus hevosihmiseksi. Oppimaan enemmän joka päivä. Opettelemaan takaisin. Tuntemaan tuttu turpa ja hengitys poskea vasten. Ja lämpö harjan alla, minne voisi työntää sormet pakkasella lämpimään. huokaus. 


Puikottanut olen. :) Thih sanoisi Sydänenkeli. hölmöikävä sitäkin. Neulomisia jaksaisin päivät päästään. Hissukseen puikkokilinässä ja lankapaljoudessa sipistellä. hymyilyttää :)  Ja mietin taas alanko todella olla vanhempi kuin ennen! Siten miten Ollaan Aikuisia. Leikkimättä. Olemista. Että tarvitsisi sitä enää sanoa tai korostaa. Näkeeköhän sen jo - aikuisuuden minusta. =D  No HUI! =)