neito hilja - ystäväni minä.

Olen sanaton ollut.
Ja nytkin. Väsynyt. Hämmästynyt. Täysin hiljainen. Olen ahdistunut ollut. Ja silloin sanat on takiaspalloja tukassa. Langanpurkuja villasukan varressa. Liian suuria säröjä juomalasissa. Kylmät varpaat kylmällä lattialla.

Olen voimaton. Taantumassa.
Enkä anna käydä niin. Näin.
Enkä takuulla anna enää käydä!

Kauneinta on edelleen jokaisessa päivässä, jokaisessa henkäyksessä tiedostamatonkin tieto lapsista. Noista ihanista. Tunne ystävistä. Vahvoista käsivarsista, jotka pitää pystyssä juuri oikealla hetkellä. Juuri oikealla tavalla. Juuri tarpeeksi kauan. Kauneinta on elämä. Valo puiden lomassa, kun se lisääntyy. Ystäväihmisen tuhina meidän sohvassa. Vahva tunne siitä mikä on pysyvämpää kuin kesän vihreys. Ystävyys. Ihmisyys. Inhimillisyys. 
Olla. 
Läsnä. 
Vapaaehtoisesti.
Tahtoa. 

En tahdo unohtaa sitä mikä minun maailman saa hymyilemään. En tahdo päästää irti minusta. En voimastani olla minä. En oikeudestani olla minä. En vahvuudestani olla äiti lapsilleni. En syvyydestäni olla ystävä ystävilleni.
En ilostani olla onnikas. Ja niin elossa. Nyt.
Koko ajan. 
Elämä on nyt.