Tässä. Sinisessä jakkarassa istun ja juon raitamukista aamukahvia. Kolmas kippo. Vatsa saa luvan kestää. Onpa ollut! Huh ja puuh!! Hui vaan ja huomasin seisovani tulivuoren huipussa, siinä kohdassa, jossa ei olekaan enää mitään. Tai juuon. Se aukile, josta toisinaan tulvii tulta ja laavaa. Tappavan kuumaa lämpöä. Tulivuoren keuhkojen kohdassa. Ilmareijässä paljain varpain. Hui vaan.

Mukava Rouva on ollut korvaamaton. Ensiaputaitoinen. Enkeli. Ihminen. Olkapää. Halaus - eikä tullut edes sormille. ;) Tunki apunsa ja tyrkkäsi oikeaan suuntaan. Kriisikeskuksessa käsitellään takuulla vakavia asioita. Läheisen menettämisiä. Kaikkein kamalimpia äkkikriisejä. En KOSKAAN ajatellut olevani altis asiakkuuteen. Ja sinne ajoin läpi tietyömärkähiekkaisen asfaltin. Löysin pihaan, jossa tuoksui syksy. Jonka ovenpielessä luki kyltti. Kriisikeskus. Ei mulla ollut puheessa mitään tolkkua. Sanoja ja ilmeitä. Tyhjät kädet makaamassa sylissä. Katse jossain ikkunan takana puissa ja sen vihreissä. En edes muista valutinko suolavettä mihinkä.

Tuo keskus on tukikohta nyt. Molempia tarvitaan. Molemmat sitoutumiset. Luvattiin potkia kaikki muut meiltä pois. Vain minä, Hoo ja iipot. Otetaan selvää päästäänkö yli tästä. Toivutaanko yhdessä vai annetaanko toisillemme hyvästit. Kaikki muut ovat jäissä. Jääkuutioissa meidän silmissä. Omissa elämissään, eikä meidän missään. Paitsi Ystävät. :) Ne ihanat, jotka ajoivat perjantaina tänne ja olivat ja pitivät mekkalaa yllä eiliseen saakka. :)) Hitsivitsin rakkaat Ritvalat.


Kaksi käytyä olemista tukikohdassa. Yksi käynti ihomaalarilla. Oli Pakko. Että muistan miksi olen. Että muistan mikä olen ja mihin uskon. Että Uskon.