Hipaus

Pyykkipoikahommissa eilen illalla tunsin syystuoksua alkavassa kesäyössä. Tuntuu että ajallisesti olen vielä huhtikuussa. Tai touko korkeintaan. Tajuan tietenkin, että kalenteri on oikeammassa kuin tuntuminen. On tulossa syksy.  hiljaisuus

En tiedä joka hetkessä miltä tuntuu. Joissain tiedän melko tarkasti. Joissain en tahdo huomata tietäväni. Olen sen allekirjoittanut kuitenkin, että täytyy olla varovainen siitä mitä toivoo. Aina. Uskoisin. En ole varma tahdoinko vimmalla takaisin Etelään niin kovasti, että kaikki mennyt tähtäsi lopulta vain hetkeen, jolloin ajoin takaisin. Orimattilan kohdalla umpiväsyneenä join kolmatta taukokahvia. Enkä silti vieläkään tajua, ettei me lähdetä enää takaisin. Ei vaikka koulut alkaa. Ei vaikka - ei vaan enää. Katselen maalattuja seiniä uudessa kodissa ja koetan tunnustaa miltä tuntuu syksyn lähestyminen tässä. Uudessa kaikessa. Enkä tiedä muuta kuin että pelottaa tietenkin. Eniten ja ainoastaan se kuinka lapstyypit sujahtavat sisään tuntemattomien ihmisten sekaan. Varmaan enemmän kuin mitään muuta pelkään koulukiusaamista. Sitä karmivaa julmuutta, josta ei vaan saa kiinni. Ei edes aikuiset. Saati lapset. Saati että pitäisi.

Juuri nyt huomaan hiekkaa varpaiden ja hain välissä. En saa kiinni miksi, mutta hankaa. Ihan hirmu paljon muutosta on ollut jo kauan. Eikä jaksaisi. Saati että osaisi nauttia joka minuutista. Onneksi pihalla on jo melkein pimeää. Saan mennä nukahtamaan.

Ajatuksia mietityttää. Yksi kerrallaan ja erillisinä ne käyvät kuin vilkaisemassa olenko vapaana. Jatkavat radan kiertämistä, kun tajuavat ettei kapasiteetti riitä millään. Ei nyt. kään.  syvään huokaan yksin